perjantai 8. helmikuuta 2013

Olemassaolon muotoja





Ootko sä Facebookissa? Entä Twitterissä? Käytätkö WhatsAppia tai KikMessengeriä? Ai et? Missä sä sitten oot? Miten suhun saa yhteyden? Olen kotona ja minulle voi tulla puhumaan! Mutta riittääkö se? Lapseni ovat usein kotona myös, mutta samaan aikaan jossain ihan muualla. Sovellusten, pelien ja verkkoympäristöjen puutarha on villiintynyt viidakoksi, johon moni vanhempi tarvitsee karttaa ja matkaopasta löytääkseen lapsensa. Ja sitten toivotaan, että lapsi on kunnossa ja nähnyt karkumatkallaan vain kivoja ja kauniita asioita.

Meillä seikkailu taisi alkaa Habbo Hotellista. Vinkistä ymmärsin jossain vaiheessa, että jos haluan tavata lapseni iltapäivällä koulun loputtua, pitäisi perustaa oma hahmo Habboon ja mennä hengailemaan uima-altaan reunalle. Siellä sitten lego-ukkoina seisottiin jonossa ja oltiin yhtä noloja kuin jos oikeasti oltaisiin seisottu jonossa hotellin uima-altaalla. Eikä juuri puhuttu. Todella tylsää, kyllästyin nopeasti, mutta tiesinpähän paikan. Vai tiesinkö? Minulla oli nimittäin vaikeuksia suhtautua empaattisesti, kun lapsi tuli itkemään huoneestaan varastettuja huonekaluja. Siis niitä immateriaalisia pikselikasoja! Onneksi emme kohdanneet Habbossa mitään vakavampaa, sellaisistakin tapauksista olen kuullut.

Menneellä viikolla olen lukenut lehdistä monta hyvää ja tarpeellista juttua lapsista ja mediasta. Vanhemmille yritetään avata sitä maailmaa, jossa lapset jo uivat kuin kalat vedessä. Jos siis saavat  luvan. Niin kuin kaikessa kasvatuksessa, myös mediakasvatuskesssa säännöt ja rajoitukset ovat tärkeä elementti. Mutta yksin ne eivät riitä. Rajoittamisen rinnalle on onneksi noussut ohjeeksi mennä itse mukaan ja myös suhtautua kunnioittavasti siihen maailmaan, joka lapselle on täyttä totta. ”Älä itke, ei se oikeasti tapahtunut!” ei riitä, kun oma pelihahmo ja kaikki sen ansaitsemat rikkaudet on oikeasti varastettu. Pitää ymmärtää vähän pidemmälle, mistä on kysymys. Usein tuntien työstä, sosiaalisesta verkostosta ja luottamuksesta. Sellaisista asioista, jotka ovat oikeassakin elämässä tärkeitä.

Uuden sovelluksen tai verkkoympäristön kohdatessani huomaan ensin yrittäväni määritellä, mikä se on,  mitä varten tehty. Instagrammilla jaetaan kuvia, Twitterissä lähetetään viestejä ja WOWissa pelataan. Mutta ei se ihan niin yksinkertaista taida olla. Kaikissa ympäristöissä myös ollaan ja näytään, rakennetaan omaa identiteetiä. Eihän kotonakaan vain asuta. Kotona kasvetaan, kasvatetaan, keskustellaan, rakastetaan ja riidellään. Pikkuhiljaa opitaan asioita maailmasta ja ollaan valmiita siirtymään seuraaviin ympäristöihin.

Netti on mullistanut ja lisännyt olemassaolon muotoja ja tapoja. Aikuiset joutuvat opettelemaan niitä siinä missä lapsetkin. Mutta se ei tarkoita, että vanhat olemassaolon ja kommunikoinnin tavat katoaisivat. Ehkä vanhemman tehtävä on paitsi olla selvillä siitä, missä oma lapsi liikkuu ja mitä tekee, myös pysyä kotona ja olla paikalla, kun tarvitaan kosketusta, keskustelua ja muutakin kuin hymiö-haleja.

Ajatuksia herätti:



lauantai 19. tammikuuta 2013


Lapsia -varoitusmerkki oli syksyllä lennähtänyt irti pylväästään Annantalon nurmikolle. Olen pyytänyt liikennemerkkien kunnossapidosta vastaavaa Staraa palauttamaan merkin paikoilleen, mutta kunnes toiveesta tulee toimintaa, saavat lapset todella varoa autoja Kansakoulukadun ja Annankadun kulmassa eikä päinvastoin! Ja varmasti sama tilanne jatkuu, vaikka liikennemerkki paikalleen saadaankin, sen verran hurjaa on meno siinä kadunkulmassa: busseja, raitiovaunuja, autoja ja ihmisiä tulee neljästä suunnasta. Liikennevaloja ei ole, joten röyhkein tai pelottomin menee ensin. 

Mutta tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa pelkästään liikenneturvallisuudesta, vaan halusin käyttää pihalle lennähtänyttä varoitusmerkkiä vertauksena lasten ja erityisesti lastenkulttuurin paikalle kaupunkitilassa. Se on keskellä, mutta samalla jotenkin sivuun lennähtäneenä. Se on tarjolla ja saavutettavissa kaikille, mutta kuinka moni sen löytää? Ja ennenkaikkea, jos se tarvitsee huoltotoimenpiteitä, miten sitten käy?

Ilkka Malmberg on viime aikoina kirjoittanut osuvia havaintoja taiteen ja yleisön suhteesta. HS:n marraskuun kuukausiliitteessä hän kirjoitti Kaija Saariahon musiikista tai oikeastaan itsestään ja halustaan oppia ymmärtämään Saariahon musiikkia. Keskustelu jatkuu saman lehden lauantaiesseessä: http://www.hs.fi/paivanlehti/kulttuuri/Eliitti+ja+moukat/a1358495581530 Malmbergin pointti ei ole korkeakulttuurin tai sen tekijöiden arvostelu, hehän ovat edelläkävijöitä. Terävin piikki suuntautuu perässähiihtäjiin, jotka eivät tiedä, mihin ollaan menossa ja miksi ja silti he hiihtavät hiki otsassa vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. 

Malmberg luottaakin nuoriin, jotka tuntuvat suhtautuvan kulttuuriin rennommin: "Juttu joko toimii mulle tai ei toimi." Luottamus omaan tulkintaan ja omaan makuun on kulttuurin kentällä kullan arvoinen taito. Malmberg myös peräänkuuluttaa ohjaavaa kättä. Sellaisia ihmisiä, jotka avaavat taidetta muille ja kertovat, mistä on kyse. Sen voi tehdä taustoituksen ja tulkinna kautta, kuten taidekriitikko tai tutkija. Mutta sen voi tehdä myös keskustellen ja omaan ilmaisuun ohjaten, kuten taidekasvattaja.

Se kokemus, joka syntyy itse tekemisestä, antaa hyvän pohjan myös taiteen ymmärtämiseen ja tulkintaan. Maalauksen näkee eri lailla, kun on itse maalannut. Sama pätee musiikkiin, elokuvaan, tanssiin, teatteriin, kirjallisuuteen ja kaikkiin muihinkin taiteenlajeihin. Siksi tekemiseen tukeutuvan taidekasvatuksen tulisi kuulua yleissivistykseen. En tarkoita tällä sitä, että kyllin kauan taidetta opiskellut pitäisi kaikesta taiteesta. Mutta kyllin kauan taidetta opiskellut osaa erottaa, mistä itse eniten pitää ja löytää sen. Hän myös ymmärtää ja todennäköisesti kunnioittaa sitä, mistä ei pidä. Silloin voi vain todeta: "Ei oo mun juttu!" Ja silti voi antaa luvan muille nauttia.

Mutta missä on taidekasvatuksen paikka kaupungissa tai yleissivistävässä koulutuksessa? Onko se kaikkien saavutettavissa, onko sille tarpeeksi resursseja, onko sillä etuajo-oikeus?  

perjantai 19. marraskuuta 2010

Madrid 19.11.2010

Aamulla Paseo del Pradoa pitkin Thyssen Bornemisza -museoon. Jono oli aamukymmeneltä korttelin mittainen. Suurin osa jonotti Jardines Impresionistas -näyttelyyn. 







Minä tapasin pedagogisen yksikön päällikön, Ana Morenon, joka kollegansa kanssa esitteli museon pedagogiaa. Thyssen-Bornemiszalla on erityisen vahvat, pedagogiset nettisivut. Ne kannatta tsekata: www.educathyssen.org  Sivuilla on kouluille, lapsille, perheille ja aikuiskävijöille tarjottavan ohjelman lisäksi paljon ladattavaa opetusmateriaalia, pelejä ja muuta kiinnostavaa. Valitettavasti kaikki materiaali on espanjaksi, mutta oikeastaan valitettavaa siinä on ainostaan se, että en itse osaa espanjaa. Ehkä pitäisi opetella?
Thyssen tekee opetusmateriaalinsa kokoelmiin liittyen. Vaihtuvien näyttelyiden kanssa heillä ei ole juurikaan tekemistä. Kokoelmat ovat aikamoiset, läpileikkaus taidehistoriaan varhaisrenessanssista modernismiin. Edcation department on yhteensä kahdeksan henkeä. Noin 150 000 ihmistä käyttää vuosittain Educathyssenin sähköisiä palveluja ja noin 70 000 museotiloissa tapahtuvia, fyysisiä palveluja (opastukset, työpajat, koulutukset jne.). Tämä on noin 12 - 15 % koko museon kävijöistä.


Thyssenin työpajatila sijaitsee pohjakerroksessa. Se on jaettavissa kolmeen osaan pyöreän sermin avulla. Käytettävissä on kaikkia mahdollisia tekniikoita grafiikasta maalaukseen. Työpajasta pääsee myös sisäpihalle, joten ulkotilaa voi sään salliessa käyttää myös hyväksi.




Kävely iltapäivällä takaisin La Casa Encendidaan. Katseluteema oli pyykit ja parvekkeet.





Tapasin näyttelyosaston Vanessa Casas Calvon. Hän kertoi näyttelyprojektien synnystä. La Casa Encendida tuottaa kaikki näyttelynsä itse tai yhteistyössä jonkun kanssa. Valmiita näyttelyitä ei osteta. Näyttelyitä tekemään kutsutaan ulkopuolisia kuraattoreita. Näyttelyihin järjestetään työpajoja ja paikalla on myös keskusteluopas viikonloppuisin ja perjantai-iltapäivisin. Myös pedagogista materiaalia tuotetaan.  Sen sijaan esim. ääniopas on täysin eri osaston - talon oman radioaseman - tuottama. Se ei kuulemma ole pedagoginen väline. Juuri avautuneen On & on -näyttelyn ääniopas on näyttelyn taiteilijoiden omaa kerrontaa teoksestaan. Minusta mitä pedagogisin väline. Ja ladattavissa myös netistä: www.lacasaencendida.es/en

On & on -näyttelystä on sanottava, että se oli vaikuttavin näyttely, jonka Madridissa näin. Sen ovat kuratoineen Flora Flairbairn ja Olivier Varenne. Näyttelyssä on mukana 14 taiteilijaa eri puolilta maailmaa ja teokset käsittelevät aikaa ja katoavaisuutta (ephemeral). Teokset ovat tilallisia ja elämyksellisiä. La Casa Encendidan sivuilta voi katsoa kuvia näyttelystä ja alla pari salaa nappaamani otos (valokuvaaminen oli kielletty, mutta parissa kohtaa uskalsin uhmata kieltoa). Elämyksiä olivat mm. Chiharu Shiotan In Silence -teos, jossa flyygelin ja tuolien ympärille oli kehräytynyt tiheä verkosto. Kuvaa äänestä? Anya Gallaccio oli maalannut yhden huoneen suklaalla. Tuoksu oli huumaava! Tino Sehgalin teoksessa vartija puhkeaa laulamaan: "This is propaganda" ja Céleste Boursierin teoksessa linnut soittavat sähkökitaroita. Elämys toisensa perään! 




Michel Blazyn teos on tehty ruoasta ja haisi jo ensimmäisenä aukiolopäivänä aikamoiselle! Vartijoilla oli hengityssuojaimet. Aikamoinen haaste vartioinnille tämä näyttely!

Ja tässä niitä roskiksia, joissa kerrotaan, mitä hyöytä kierrätyksestä on. Ekovinkki ja motivointia.




Päätin päivän kävelyretkellä Madridin keskustaan. Kuvissa alla Plaza Major, joka valmistautuu joulun aikaan. Tarkoitukseni oli käydä ostoksilla ja syömässä viimeiset tapakset. Noin 15 minuuttia kuvien ottamisen jälkeen havaitsin käsilaukkuni vetoketjun olevan auki ja lompakon hävinneen. Minut oli ryöstetty, enkä ollut huomannut mitään. Taitavaa, mutta ilmeisen tavallista. Kurja lopetus loistavalle matkalle! Vietin poliisiasemalla pari tuntia kohtalotovereiden kanssa rikosilmoitusta tehdessä. Onneksi passi ja puhelin olivat tallella ja hotellissa auttoivat, että sain kotoa taksirahat lentokentälle menoa varten. Pääsen sentään kotiin huomenna aamulla, vaikkakin tarkoitettua kevyemmän tuliaiskassin kanssa. :(
No, en anna pilata sen kaikkea tätä muuta. Kokemukset säilyy, rahat olisi menneet kuitenkin. Nyt ne meni muiden taskuun. Toivottavasti tarpeeseen. Hasta luego, Madrid!


torstai 18. marraskuuta 2010

Madrid 18.11.2010

Aamulla hyppäsin junaan ja matkustin puolisen tuntia etelään, esikaupunkiin nimeltä Móstoles. Siellä on vuonna 2008 avattu nykytaiteen keskus, Centro de Arte Dos de Mayo, jota minulle suositeltiin. Sen pedaa johtaa Pablo Martinez, joka työskenteli ennen Museo Reina Sofiassa. Olen tavannut Pablon aikaisemmin Liverpoolissa (Taas! Olen tainnut luoda kaikki Espanjan museoyhteyteni siellä!) ja olleet molemmat mukana Tate Liverpoolin ortganisoimassa Mail Art Projectissa (jossa muuten oli mukana myös Kiasma, joten Pablo on vanha tuttu muillekin suomalaisille). 



Junamatkan jälkeen otin kunnon kävelykierroksen Móstolesin ympäri. Pablo oli kirjoittanut: "It's very easy to find! Just get off the train and you are almost there!" Luotin tähän ohjeeseen liikaa ja hypättyäni junasta tähyilin ympärilleni, mutta näin vain kenkäkauppoja ja baareja. Juna-aseman ulkopuolella olleesta kartastakaan ei ollut hyötyä. CA2M:a ei oltu merkitty siihen. No, sitten vaan kysymään paikallisilta. Onneksi espanjan kielessä voi vain sanoa paikan nimen nousevalla intonaatiolla ja kohautella hartioitaan. Hyviä neuvoja tuli. :) Yksi niistä johti minut Centro Commercial Dos de Mayoon, paikalliseen ostoskeskukseen ja toinen Teatteriin. Onneksi Laura (Kiitos!) töistä toimi vihdoin puhelimen ja netin kautta oppaanani ja auttoi minut perille. Arvatkaas muuten alla olevista kuvista, mikä on ostari, mikä teatteri ja mikä nykytaiteen keskus? :)



No, loppu hyvin, kaikki hyvin. CA2M on hyvin vireä paikka. Kannattaa tsekata hyvät nettisivut:
http://www.ca2m.org/  Pablo kertoi minulle, että heidän tarkoituksena ei olekaan houkutella paikalle turisteja tai Madridin keskustan museoissa ramppaavaa väkeä vaan palvella paikallisia asukkaita. CA2M on Madridin alueen (region), ei kaupungin siis, rahoittama laitos. Sen perusperiaate on yhdistää nykytaidetta ja kriittistä ajattelua ja toimia nimenomaan esikaupunkialueella sen ehdoilla. Siinäkin riittää kyllä haastetta. Móstolesissa asuu 250 000 asukasta ja aluetta kiertävän metrolinjan alueella 1,5 miljoonaa asukasta. CA2M:n toimintaperiaatteisiin kuuluu, että he kehittävät ensin teeman ja idean ja sitten näyttelyt, kokoelmat ja pedagogia (johon kuuluu kaikki ohjelmisto) työskentelevät rinnakkain tämän idean välittämiseksi yleisölle. Peda ei siis palvele näyttelyitä tai kokoelmia, vaan tekee niiden rinnalla yleisölle suunnattua työtä. Tällä tavoin syntyy dialogi näyttelyiden ja ohjelmiston välillä. Ohjelmisto on paljon elokuvaa, keskusteluita, työpajoja jne. Päivän tapahtumat on kirjoitettu liitutaulumaalilla maalattuun seinään aulassa.



Seurasin nuorten ryhmää, joka työskenteli näyttelytiloissa. Koko luokallinen oli jaettu 5 hengen ryhmiin. Jokaisella ryhmällä oli tehtävänä yhdistää sattumanvaraisesti jaetut kuvat näyttelyn teoksiin ja tehdä taiteen ja kuvien avulla oma tulkinta. Näyttelytiloissa oli muutama ohjaaja auttamassa, mutta kukaan ei varsinaisesti johdatellut ryhmiä, vaan ne toimivat itsenäisesti. Ja yllättävän ahkerasti ja oma-aloitteisesti. Keskittyneet ja kiivaasti keskustelevat nuoret kulkivat teokselta toiselle ja pysähtyivät välillä kirjoittamaan tulkintaansa.


Pablo kertoi myöhemmin, että tämä tapa työskennellä on tarkoituksellisen osallistava ja voimauttava. Valta on nuorilla itsellään. Tulkintoja ei kerätä mihinkään tai käydä yhdessä läpi, vaan Pablo uskoo, että jos näyttely tai taideteos on ollut tarpeeksi kiinnostava, nuoret jakavat kokemuksiaan kyllä oma-aloitteisesti. "Pakkoyhteenveto" ei auta oppimista. Tulkintojen tekeminen liittyy myös visuaaliseen lukutaitoon. Kuvia yhdistellään ja valinnat pitää perustella oman ryhmän sisällä.  Erityisen toimiva tämä työkalu oli esillä  olevassa näyttelyssä, Antes que todo / Before Everything, joka esittelee nuoria espanjalaisia taiteilijoita. Monet heistä kierrättävä kuvia, kommentoivat niitä ja käsittelevät kuvaan liittyviä kysymyksiä. Paljon videoita, mediamateriaalia, kuvia kuvista.



Katolla oli taas mahtava terassi! Espanjassa katot ovat varsin käyttökelpoista tilaa. Kesäaikaan siellä on mukava oleskella ja järjestää tapahtumia tai miksei työpajojakin. Minulle kelpaisi marraskuussakin!



Tämä kuva oli pakko ottaa. White cube ihan omassa merkityksessään tässä museotilassa!


Ja kun poistuin CA2M:stä olivat kadut autioina ja kaupat suljettu. Madridin jatkuvassa vilinässä siestaa ei  huomaa niin helposti, mutta Móstolesissa tapaa noudatetaan selvästi näkyvämmin.



Ja junalla Madridiin. Atochan aseman läpi kulkiessani yllätyin ilmoisesti: Juna-asemalle on kasvanut mahtava viidakko! Ja kilpikonnat uiskentelivat lammikoissa. Näkyyköhän tässä kuvassa? Ehkä, jos tarkkaan siristää alareunaan. Ihana keidas!


Illansuussa ohjelmassa oli La Casa Encendida. Senkin taustalla on pankin perustama säätiö. Tällä kertaa Caja Madrid -pankin säätiö. Casa Encendida on monitoimitalo, joka kouluttaa ja tarjoaa taide-elämyksiä monen eri lajin parissa. La Casa Encendida on hallinnollisesti ja ohjelmatarjonnan osalta jaettu 6 osa-alueeseen: Kulttuuri, Media, Ympäristö, Solidaarisuus, Opetus ja Lapset.  Tosin toiminta-ajatuksesa on mainittu neljä perustoimintoa: Culture + Support + Environment + Education. Tapasin illalla Opetus- ja ympäristöosastojen vetäjät, Nuria Guedan ja Arancha Carrascon. He kierrättivät minua talossa ympäri.



 Radioasemalla oli meneillään tulevan näyttelyn äänioppaiden viimeistely.


Luokkatiloissa opiskeltiin tietokoneohjelmia, englannin- ja espanjan kieltä, yhteiskunnallisia aiheita (työn haku jne.), valokuvausta jne. 


Lasten kirjaston satunurkka oli tyhjillään, mutta aikuisten kirjaston lukusali ja mediateekki aivan täynnä. Auditorioissa pidettiin kokouksia ja seminaaria.


Talossa oli kaiken kaikkiaan todella vilkas tunnelma. Opetuspalveluita käytetään ahkerasti hyväksi. Näyttelyihin tutustun huomenna. Mielenkiintoiselta näyttävän, juuri avatun näyttelyn "On & on" näen huomenna. Siitä lisää sitten, mutta näytti todella kiinnostavalta, mahtavia installaatioita. Esimakua ja muuta tietoa: http://www.lacasaencendida.es/



Ja täälläkin mieletön kattoterassi! Mahtava taukopaikka ja bileitäkin kuulemma pidetään. Lisäksi katolla toimii opetuspuutarha. Hyötykasveja, joista työpajan osallistujat pitävät huolta: yrttejä ja herneenversoja, kesällä tomaatteja ja salaattia. Ja oma komposti ja kastelujärjestelmä tietysti!




 Nuria ja Arancha


Tämä on kuva, jota ei pitäisi ehkä laittaa blogiin. Sen verran usein keskustelemme meidänkin museossamme ahtaista työtiloista, että aika järkyttynyt olin nähdessäni tämän toimiston: lähdes koko La Casa Encendidan henkilökunta (n. 50 henkeä) työskentelee tällaisessa toimistossa. Meteli on melkoinen, jokaisella on vain työpöytänsä kokoinen läntti tilaa. Viikkokokouksia tai sisäistä tiedotusta ei taideta tarvita! :)


Ekologisuus on yksi La Casa Encendidan kantavista ideoista. Jokaisessa roskiksessa on viesti siitä, miten paperin / metallin / muovin yms. kierrätys säästää luontoa. Hyvä vinkki ekovastaaville. Koitan muistaa huomenna kuvata noita lisää.


Lapsille suunnattu näyttely kaupungeissa toteutettavista asumista helpottavista ja luontoa säästävistä ideoista. Ympäristöosaston tuottama, toiminnallinen näyttely. Jokainen idea (eri puolilta maailmaa kerättyjä ideoita ja käytäntöjä) on esitetty omassa paneelissaan ja siihen liittyy kosketusnäytöllä toimiva havainnollinen peli tai esitys asiasta. Sijaitsee kattoterassin toisessa tornissa.



Huh. Hyvä päivä, mutta nyt väsyttää. Olen löytänyt täältä sitä mitä oletinkin: monitaiteisesti toimivia, aktiivisia kulttuurilaitoksia ja upeaa taidetta. Huomenna viimeinen päivä: Thyssen-Bornemitza ja La Casa Encendidan näyttelypuoli.